Edellisestä kirjoituksesta on aikaa reilusti ja blogiin sisään kirjautuminen on tuntunut ylivoimaiselle tehtävälle - nyt vaan ei ole kovin positiivisia kuulumisia.

Nalan luonnetestin jälkeen perheemme matkusti Rodoksen lämpöön ja vietti siellä oikein mukavan sekä rauhallisen aurinkoloman. Autoa ei vuokrattu tällä kertaa vaan keskityttiin lähinnä vain oleilemaan ja hyvin siinä onnistuttiinkin. Loman jälkeen juhlittiin Pikkuemännän 7-vuotissynttäreitä ja sen jälkeen olikin Emännällä jo töihin paluun aika. Mihin ihmeeseen katosivatkaan rauhalliset aamut ja lunki elämänasenne??

Emännän töihinpaluun myötä alkoi selventyä ajatus siitä ettei Silva jaksa odottaa enää kahdeksaa tuntia kotona ilman että kakat löytyvät lattialta. Kotona olo on ollut jo vuoden ajan samanlaista kuin pienen pentukoiran kanssa: lähtikö se liikkeelle, onko se pyrkimässä eteiseen päin, näyttääkö se siltä että olisi taas hätä? Tämä on raskasta pidemmän päälle kun tietää että parempaan suuntaan ei olla menossa. Tämän lisäksi olen käyttänyt Silvaa 1-3 kertaa joka yö ulkona - ajoittain onnistuneesti mutta lähiaikoina ei ehkä niin onnekkaasti. Ylläreitä eteiseen tuli ulkoilutuksesta huolimatta. Tätä yöheräilyä on nyt kestänyt reilun vuoden verran ja se alkaa tuntua omassa jaksamisessa. Näinkään pitkälle ei olisi varmaan ilman vuorotteluvapaan arkeen kohdistuvaa kevennystä päästy. Nyt päätös on tehty ja sanomme Silvalle hyvästit viikonlopun alkaessa. Päätökseni ajankohdasta tein maanantaina ja miten voikin olla mahdollista että Silva hakee nyt kontaktia, hellyyttä ja läheisyyttä normaaliakin enemmän - ihan kuin se tietäisi jotain?

Adan kuoltua toivoin niin hartaasti että jokin sairaus veisi aikanaan myös Silvan tai että jonain aamuna se vain ei nousisi enää kopastaan. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan joudun nyt karmean tosiasian eteen että minun itse on päätettävä ajankohta. Tämä on ihan kamalaa eikä tätä toivoisi kenellekään. Monenlaisia ajatuksia on ollut. Onko muuta ratkaisua tähän ongelmaan? Jaksanko vielä viikon tai kaksi? Tai kuukauden tai kaksi? Olisi ihanaa pitää Silva jouluun saakka ja katsoa kuinka se etsii ja avaa paketit, siinä se on tosi taitava. Samalla ymmärrän ettei tilanne tästä muutu miksikään aikaa pelaamalla. Suuri kysymys on myös se kuinka kertoa 7-vuotiaalle tästä päätöksestä ja kuinka hän sen ymmärtää - ei varmasti ymmärrä sitä oikealla tavalla vielä vuosiin. Sekin on päättämättä tuleeko Pikkuemäntä mukaan Silvan viimeiselle lääkärireissulle.

Tämän päätöksen myötä meidän taloudessa loppuu flattien aikakausi, ainakin toistaiseksi. Rodussa on paljon ihanaa mutta myös niitä vähemmän hyviä puolia. Koskaan en uskaltanut edes unelmoida että saisin pitää flatin noin kauan, rotuhan ei ole pitkäikäisimpiä. Ehkä jonain päivänä meillä on vilkas hännänheiluttaja josta ei odoteta Adan eikä Silvan korvaajaa vaan se saisi olla ihan oma itsensä. Onneksi tuttavapiirissä kyseistä rotua edelleen on niin en aivan vieraannu touhukkaista höpöttäjistä. Kelpie on tällaiseen elämään ihan liian tosikko vaikka Nalasta kasvoikin hiukan noutajamainen kelpie. Pelkkä kelpie taloudessa saattaa antaa minusta harrastajana ihan liian tosikkomaisen kuvan - siksi yleensä kerronkin vieraammille ihmisille sydämeni pamppailevan eritoten noutajille.

Emännällä on ollut viimeksi vuoden 1998 alussa vain yksi koira taloudessa ja nyt tilanne tulee jälleen eteen. Millaista on elää yhden koiran kanssa? Tuleeko meille jossain vaiheessa pentu ja millainen tulee? Saisinko nyt kuitenkin ensin nukkua sellaisia yöunia kuin ihmiset yleensä nukkuu ja ladata akkuja normaaliin elämään?

Nyt kuitenkin tarjoamme vielä Silvalle paljon haleja, rapsutuksia sekä hellyyttä. Ja sen olen luvannut jo vuosia sitten että viimeiselle reissulle lähtiessä ostamme myös lohta syötäväksi koska allergioidensa vuoksi koira on joutunut olemaan jo 5 vuotta ilman kalaa, lampaan- ja naudanlihaa, kananmunia, hiivaa jne.